Ihmiselle tekisi hyvää aina välillä analysoida asioita, jotka eivät välttämättä sillä hetkellä ole omassa elämässä niin relevantteja. Aiheita antavat esimerkiksi ystävät ja heidän ongelmansa.

Naiselle tämäntyyppinen vatvominen ehkä totta kai tulee enemmän luonnostaan kuin miehelle, mutta naisellakin on vaarana asioiden pelkkä pintapuolinen tarkastelu ja "Kyllä se siitä, aika parantaa." -tyyppiset kommentit.

Tietysti intoa toisten pulmien syväluotaukseen laimentaa se, että kun omassa elämässä ei ole tuskaa, niin sitä ei halua edes ajatella. Mutta sehän pitäisi ottaa harjoitteluna! Jos joskus tulet saman pulman eteen, olet jo kerran pystynyt sen ehkä ratkaisemaan. Objektiivisesti, ilman omien kuohuvien tunteiden vaikutusta.

Yritin tänään harjoitella ystäväni kanssa, joka on aivan mielettömän mustasukkainen poikaystävästään. Tenttaa ja kyselee, eikä saa mielenrauhaa sitten mistään. Asia on alkanut jo häiritä häntä itseäänkin mitä suurimmissa määrin ja pohdittiin sitten yhdessä, mikä voisi olla avuksi ja mikä ei. 

Mustasukkaisuus tunteena on loppujen lopuksi todella hassu; kehossamme hyörivät adrenaliini ja stressihormonit nakertavat soluja ilman mitään erityisen järkeenkäypää syytä. Erotuksena pelon tunteeseen, se ei valmista meitä juuri mihinkään. Se vain on, saatanallinen kuristava tunne. Ajamassa älyttömiin ja myöhemmin ehkä kaduttaviin tekoihin.

Miten paljon enemmän mustasukkaisuuden aiheellisuutta olisikaan helpompi pohtia kylmän rationaalisesti ja asioita punniten? Mitä kyseinen tunne meitä auttaa? Pelkkä taakka, sitä se on.

Mustasukkaisuus on niitä viimeisimpiä ja tehokkaimpia keinoja kadottaa toinen ihminen elämästään. Yksilö ottaa kysymykset ja vastaukset omiin käsiinsä, joka parhaimmassa tapauksessa on pahinta pettämistä.

Kuka minua tästä muistuttaisi, jos omat sukat sattuisivat mustumaan? Toivottavasti joku. Ideaalia tietenkin olisi, että minä itse.