Pöytä ja ympärillä ihmisiä. Minä olen vaisu. Tuntuu pahalta ja en jaksa keskustella.

Kaunis ja ylpee alkaa soida.

"Esthan kappale", kuulemma. Tivaan,"miksi?".

En enää vaivaudu paikalle. En soita. En välitä. Koska olen löytänyt parempaa seuraa ja paranin itse samalla.

Toisin sanoen en halua enempää keskustelukumppanini kanssa kuin ystävyyden. Minä soitan aina. En välitä, mutta se ei päde vain tähän. Viimeinen väite on absurdein.

Minä en saa mitään mitä haluan, koska en tavoittele asioita tai ihmisiä, joita haluan. Koska jos joskus olenkin siinä onnistunut, olen vain pilannut kaiken. Helpointa on olla haluamatta.

Antaisin joskus mitä tahansa, jos saisin repiä nukelta silmät päästä ja vaihtaa ne kissansilmiini ja räpytellä säälittävänä. En koskaan voi olla surullinen, masentunut tai väsynyt. Olen aina ylpeä. Passiivis-agressiivinen. En ehkä kommunikoi siksi, että luulen olevani seuraani parempi, vaan siksi että olen sitä huonompi.  En jaksa, kuinka olen tuntemattomien mielestä pahansuopa.

En jaksa puolustella itseäni vieraille. Kaikkein raskainta on puolustella Sinulle.