Elämän pahuus ei sinänsä ole kiinnostanut minua. Tsunameja tapahtuu, ihmisiä kuolee ja niin se vain on. Eri asia pitäisikö olla. Mutta en ole menettänyt yöuniani, vaan hyväksynyt. Ahdistunut kyllä, mutta hyväksynyt.

Eilen Esthaa lyötiin avokämmellä. Aivan yllättäen, luullen ensimmäistä lyöntiä hyväilyksi, mutta jostain tuli kipu. Estha kaatui maahan ja häntä potkittiin. 3 tuntia, arimpiin mahdollisiin paikkoihin kipeimmällä mahdollisella tavalla.

Vihaan ennen kaikkea itseäni. Ei se, ettet kertonut. Se, etten ymmärtänyt. Vielä tuokio tuokio sitten en olisi välittänyt. Vielä tuokio sitten olisin nakellut niskojani ja nauranut sinulle päin naamaa.