Uskon, että ihmisissä on erilaisia kerroksia. Henkisesti siis.

Vaikka seurakerroksesi on erilainen kuin jokin syvempi kerroksesi, todellinen olemuksesi, ei se silti ole falski tai jokin rooli. Se tulee sinusta ja on sinua. Ihmiset käyttäytyvät hieman eri tavalla eri seurassa.

Ensimmäinen kerrokseni, minun syvin kerrokseni,  joka on perimmäinen mielialani, on tällä hetkellä hyvin huonossa kunnossa. Surullinen vailla pätevää syytä. Tai ehkä siksi, että ei ole pätevää syytä olla suruton.

Joskus varhaisteini-iässä yritin olla muodikkaasti angstinen ja luulin olevani sitä. Olinkin aika ajoin, kuin ajoin itseni siihen tilaan. Mutta kun sain ympärilleni seuraa ja aiheita iloita, oli seurakerrokseni ihan mainiossa kunnossa. Lopulta lopetin itseni suruttamisen.

Aidompi apatia kuultaa läpi ihmisestä. Haluaisin pysyä piilossa ja sanoa ihmisille, että he hätäilevät turhaan. Tieto pahentaa sitä, ruokkii voimakkaammaksi. Kun paljastuu, ei voi enää antaa vaikutelmaa normaliudesta. Mielenterveys on hyvin pitkälti kiinni vaikutelmista. Tai ehkä se on vain näennäinen mielenterveys, joka luottaa vaikutelmiin. Päälimmäiset kerrokset.

Mutta toivottavasti joku osaa siitä nauttia.

RAUHAISAA JOULUA.

Arvostan pieniä asioita.

Sininen hetki kesäiltana, valuvien ikkunoiden läpi. Mikään ei kohdallaan, paitsi värit. Täydellisinä. Kuin heittäisi hallitusti vettä akvarelliin.

Merkitykset sulkeutuneiden ihmisten äänessä. Ainoat merkitykset, joita koskaan tulee saamaan. Arvokkaita. Täynnä viittaamattomia viitteitä ja alaviitteitä, riitaan kykenemättömiä. Liian mielikuvituksellisia. Niitä ei ole, mutta silti ne ovat.

Syyssateesta kostea laituri, jota viileät päivät eivät enää jaksa kuivattaa. Luopumisen tunne. Pintaan liimautuvat lehdet. Tumman veden häilyvät varjot ja autio ranta. 

Ahdistus itsestään, maailmasta, ajasta ja paikasta. Tarkoituksista ja siitä, ovatko ne sellaisia.

Käsitys ja käsittämättömyys omasta surkeasta olemassaolostaan.

Pöytä ja ympärillä ihmisiä. Minä olen vaisu. Tuntuu pahalta ja en jaksa keskustella.

Kaunis ja ylpee alkaa soida.

"Esthan kappale", kuulemma. Tivaan,"miksi?".

En enää vaivaudu paikalle. En soita. En välitä. Koska olen löytänyt parempaa seuraa ja paranin itse samalla.

Toisin sanoen en halua enempää keskustelukumppanini kanssa kuin ystävyyden. Minä soitan aina. En välitä, mutta se ei päde vain tähän. Viimeinen väite on absurdein.

Minä en saa mitään mitä haluan, koska en tavoittele asioita tai ihmisiä, joita haluan. Koska jos joskus olenkin siinä onnistunut, olen vain pilannut kaiken. Helpointa on olla haluamatta.

Antaisin joskus mitä tahansa, jos saisin repiä nukelta silmät päästä ja vaihtaa ne kissansilmiini ja räpytellä säälittävänä. En koskaan voi olla surullinen, masentunut tai väsynyt. Olen aina ylpeä. Passiivis-agressiivinen. En ehkä kommunikoi siksi, että luulen olevani seuraani parempi, vaan siksi että olen sitä huonompi.  En jaksa, kuinka olen tuntemattomien mielestä pahansuopa.

En jaksa puolustella itseäni vieraille. Kaikkein raskainta on puolustella Sinulle.

Pitikin taas olla nainen. Pitikin heittää kaikki läskiksi.

Asiat, jotka ovat naisen mielestä merkittäviä, voidaan miehen järkisyin perustella merkityksettömiksi. Sen jälkeen niistä vänkääminen tuntuu häpeälliseltä. "Mutku..!"

Mutta mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että molemmat tietävät. Tietävät, että se ON merkityksellistä, vaikka sen voikin kääntää toisin.

On merkitystä, en vain osaa muotoilla mitä ja miksi. Mutta sen vain tuntee, miksi se ei riitä?

Kohta valvottu. Koska tämä loppuu?

Ihmisten kriisit ovat merkityksettömyydessään niin naurettavia. Tuntuu kuolemalta, mutta ketään ei kiinnosta.

Ei minuakaan kiinnostaisi.

Elämän pahuus ei sinänsä ole kiinnostanut minua. Tsunameja tapahtuu, ihmisiä kuolee ja niin se vain on. Eri asia pitäisikö olla. Mutta en ole menettänyt yöuniani, vaan hyväksynyt. Ahdistunut kyllä, mutta hyväksynyt.

Eilen Esthaa lyötiin avokämmellä. Aivan yllättäen, luullen ensimmäistä lyöntiä hyväilyksi, mutta jostain tuli kipu. Estha kaatui maahan ja häntä potkittiin. 3 tuntia, arimpiin mahdollisiin paikkoihin kipeimmällä mahdollisella tavalla.

Saapumiseni tähän maailmaan: taistelelin tieni äitini enemmän tai vähemmän ahtaan, kostean ja kuuman synnytyskäytävän läpi. Rakas äitini pusersi ja ponnisti ja kalloni löyhät liitokset antoivat saumoistaan periksi, muotoutuivat äitini synnytyskäytävän seinämien mukaan, pullistaen silmiä päästäni. Hetkellinen hapenpuute kohdun ja maailman välillä.

Synnyttävä äiti. Syntyvä lapsi. Molemmat joutuvat kestämään fyysistä painetta syntymisen eteen.

Synnytys- ja syntymäduunari.

Kun naapurin Viivi syntyi, lääkäri teki skapellilla pari sievää viiltoa rauhallisen äidin mahaan ja teki työn molempien puolesta ottamalla Viivin äitinsä kohdusta.

Synnytys- ja syntymäeliitti.

Näin tänään räystäs*piip* ilmielävänä, ja se oli aika lailla kiehtovaa. Mielikuvia herättävää. Ja sekin, että niitä on oikeastikin olemassa! Pakarat ja selkä siis muodostavat räystään, niiden väliin jää kolo. Luonnonoikun kantaja oli varsin näyttävän näköinen, isokokoinen nainen.

Räystäs*piip* olisi varmasti aika käytännöllinen; muut perheenjäsenet pystyisivät käyttämään sitä talousaskelmana ja siinä voisi kuljettaa pieniä esineitä. Mutta jääköhän sinne vettä, kun käy pesulla? Entä jos ei muistakaan ja sitten kastelee vaatteensa? Tai jos käy järvessä uimassa, ja räystääseen jää vaikkapa kala? Olisihan se nyt kohtalaisen noloa tepastella rannalla niin, että takapuoliammeessa hyppii särki. Ja jos senkin unohtaisi sinne! Ainutlaatuinen ekosysteemi saattaisi muodostua, kun kala eläisi ihosta irtoavalla kuolleella solukolla. Oma lemmikki..

Typerää, että mielenkiintoisimpia kysymyksiä ei yleensä kehtaa esittää. Mieleni kovasti teki.

 "Anteeksi, rouva, tuli tässä mieleeni, että kun te käytte suihkussa niin...?"

OLI KUULEMA ASIATON VIESTI. Poistelin sitten tuhmia sanoja.. Herkkiä ihmisiä :/

Ihmiselle tekisi hyvää aina välillä analysoida asioita, jotka eivät välttämättä sillä hetkellä ole omassa elämässä niin relevantteja. Aiheita antavat esimerkiksi ystävät ja heidän ongelmansa.

Naiselle tämäntyyppinen vatvominen ehkä totta kai tulee enemmän luonnostaan kuin miehelle, mutta naisellakin on vaarana asioiden pelkkä pintapuolinen tarkastelu ja "Kyllä se siitä, aika parantaa." -tyyppiset kommentit.

Tietysti intoa toisten pulmien syväluotaukseen laimentaa se, että kun omassa elämässä ei ole tuskaa, niin sitä ei halua edes ajatella. Mutta sehän pitäisi ottaa harjoitteluna! Jos joskus tulet saman pulman eteen, olet jo kerran pystynyt sen ehkä ratkaisemaan. Objektiivisesti, ilman omien kuohuvien tunteiden vaikutusta.

Yritin tänään harjoitella ystäväni kanssa, joka on aivan mielettömän mustasukkainen poikaystävästään. Tenttaa ja kyselee, eikä saa mielenrauhaa sitten mistään. Asia on alkanut jo häiritä häntä itseäänkin mitä suurimmissa määrin ja pohdittiin sitten yhdessä, mikä voisi olla avuksi ja mikä ei. 

Mustasukkaisuus tunteena on loppujen lopuksi todella hassu; kehossamme hyörivät adrenaliini ja stressihormonit nakertavat soluja ilman mitään erityisen järkeenkäypää syytä. Erotuksena pelon tunteeseen, se ei valmista meitä juuri mihinkään. Se vain on, saatanallinen kuristava tunne. Ajamassa älyttömiin ja myöhemmin ehkä kaduttaviin tekoihin.

Miten paljon enemmän mustasukkaisuuden aiheellisuutta olisikaan helpompi pohtia kylmän rationaalisesti ja asioita punniten? Mitä kyseinen tunne meitä auttaa? Pelkkä taakka, sitä se on.

Mustasukkaisuus on niitä viimeisimpiä ja tehokkaimpia keinoja kadottaa toinen ihminen elämästään. Yksilö ottaa kysymykset ja vastaukset omiin käsiinsä, joka parhaimmassa tapauksessa on pahinta pettämistä.

Kuka minua tästä muistuttaisi, jos omat sukat sattuisivat mustumaan? Toivottavasti joku. Ideaalia tietenkin olisi, että minä itse.

Viestiä: "Luuletko, etten välitä enää?"

Ei en luule.

Tiedän.

Olen varmasti viallinen. Sairas limainen masokisti.

Päästää pieniä määriä vettä keuhkoihin, ihan vain vähän, painaa pää taas taas pinnan alle. Salpautumaton henki , silti hidastuva ja painaa taas hieman enemmän ja upota hiukan syvemmälle. Yskiä verta ja hymyillä, vuorotellen.

Minua pyydettiin tänään ulos. Aivan yllättäen, kun töissä neuvoin asiakasta. Mukava ja kohtelias, ihan potentiaalinen siis. Mutta kun elämässäni on jo mies.

Minussa on jotain vikaa. Perustavanlaatuista, jonka saa selville vain tutustumalla minuun. Eli minusta ei siis voi pitää oikeasti, olisi ollut epäreilua tuota ko. mysteerimiestä kohtaan suostua hänen pyyntöönsä, koska se olisi vain ajanhukkaa hänelle.

Puristuksissa puun ja kuoren välissä.

Kuin sisustaisi rumaa taloa. Ne tapahtuvat aivan liian helposti.

Tyytyminen. Ja tottuminen.

On varmasti saakutin hienoa olla mies, vai onko?

Renkaanvaihtamisen taito Y-kromosomissa. Naiset ovat tämän suhteen kuin kanoja, lennetään epävarmasti räpytellen tekniikan maailmassa ja sekin tuskin välttävä suoritus saavutetaan vain ankaralla harjoittelulla tai pattitilanteen adrenaliinihöyryissä. Kirves pään ja kaulan välissä.

Johtajan huoneessa on yleensä pallit pallin päällä ja tie presidentinlinnaan kynnettiin naisille avoimeksi sadassa vuodessa. Hyvä kun ei sentään kynnykseen kompastuttu.

"Miehethän ne maailmaa pyörittävät, tyttö hyvä. Pysyisit sinäkin kotona, kuten kaikki naiset ennen." Näin sanottiin minulle keskustelussa, joka ei muulta osaltaan ollut järin huomionarvoinen. Provosointi iski kirveensä kiveen siinä mielessä, että satun olemaan erittäin samaa mieltä.

Väite nro 1. Miehet pyörittävät maailmaa.

Kyllä. Miehet laativat sääntömme suoraan tai välillisesti hyväveli-verkostonsa suosiollisella avustuksella. Olkoon vain naisten osuus johtajista saavuttanut marginaalista jalansijaa, mutta kynnysmattojahan tässä vielä ollaan. Mutta kuten ajattelussaan ansioituneet ihmiset yleensä vaativat, asian toista puolta voitaisiin myös tarkastella hieman lähemmin. Yhteiskunnan yläluokan, eli siis Fortumin optiomiljonäärien, vastakohta on tietenkin yhteiskuntamme pohjasakka, rikolliset, alkoholistit sekä huumeidenkäyttäjät. Turha kai sanokaan, että suurelta ja suurimmalta osin he ovat miehiä. Huomattavan suurelta. Lyhyen yhteenvedon vieläkin lyhyempänä yhteenvetona voimme siis sanoa, että miehet rakentavat yhteiskuntaa ja ovat itse siihen huonoimpia sopeutumaan. Rähinöiviä, väkivaltaisia ongelmayksilöitä heti, kun pari seinää kaatuu päälle.

Väite nro. 2: Naisten tulisi pysyä kotona.

Olettaisin tämän väitteen sisältävän kaikki ne totutut stereotypiat, eli lasten kasvatuksen yms. Miten voisin kumota tämän, kun analysoidaan ensimmäistä kohtaa. En minä halua lasteni lähelle useimmiten äkkipikaista seksuaalirikollista, joka tarttuu pulloon heti kun vähän elämä potkaisee ohimoon. En halua miehen kasvattamaa lasta.

Ajatellaanpa vaikkapa perhettä, joka on hankkimassa koiraa; rotu valikoidaan useimmiten luonteen perusteella. Vastakkainasettelussa rottweiler hyvin usein häviää labradorinnoutajalle ja hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta muistakaamme poikkeukset. Niin miehissä kuin koirissa.

(Voisinpa kehitellä tästä uudenmallista feminismiä! Harmillisen todennäköisesti perinteiset femakot heittelisivät minua palavilla rintaliiveillä. Ja harmillisen todennäköisesti mielenkiintoni ei pysyisi kovin pitkään yllä.)

Joskus pelkään. Pelkään koskettaa. Olen epävarma. Kokematon ja onneton.

Haluan parantua, tietää viat. Tahdon terapiaa ja hierontaa, rentoja jäseniä.

Haluan rakastaa estoitta.

Joskus itsensä saa niin raastavan epätoivoiseksi ajattelemalla kaikkea sitä, mitä on ristikseen saanut. Sisälmyksiä poltteleva naurettava itsesääli. Häpeällinen.

Ja silti, silti minä vapisen sinun kosketuksesi alla.

Jokaisella on oma luotettava satamansa, johon voi purkaa laivan turvallisesti. Ilman sitoumuksia ja velvoitteita.

Esthan Satamassa oli muitakin, eräästä oli tullut erityisen tärkeä Esthan Satamalle. Tärkeämpi kuin Estha, tärkeämpi kuin kukaan. Esthan laiva ei enää vieraillut Satamassa niin usein ja lopulta vierailut loppuivat kokonaan.

Kyllä Estha tiesi, ettei satamia rakenneta yhdelle laivalle.

Aika oli pitkä, mutta nopea, ja lopulta Estha alkoi kaivata luotettuaan. Estha ilmoitti saapumisestaan ja tapauksesta tehtiin tapaus; kaikki laivat saapuivat samaan aikaan.

Estha tarkkaili Satamansa tärkeintä laivaa, se miellytti häntä. Enää ei ollut epäilystä miksi Satama oli tuolle kuunarille avoimempi kuin hänelle.

Tapausta juhlittiin merellä, laivat erkanivat Satamasta, ja kuunari yllytti Esthaa villiin leikkiin merellä. Estha epäröi, mutta huumassaan ajatteli sataman kyllä tarkkailevan ja puuttuvan leikkiin niin halutessaan.

Mutta kuunari oli liikkeellä pahoin aikein. Se yritti ajaa Esthan reitiltään mukaansa, mutta Estha oli uskollinen satamalle ja halusi kuunarin sekä hänen rantautuvan takaisin.

Satamaan saapui tieto leikistä. Satama antoi kuunarin rantautua, mutta Estha jätettiin merelle.

Siitä lähtien Esthan matka Satamaan on ollut myrskyn riepoittelema. Estha ei enää saa rantautua satamaansa. Joskus Estha kuitenkin näkee horisontissa pilkahduksen Satamasta. Kuunari laiturissaan.

Mikä siinä on, että kun odottaa aikuisilta ihmisiltä asiallista käyttäytymistä, päätyy vain pettymään?

Tämän päivän kokemukset ovat verrattavissa nykyajan Esthan syntymäpäiväjuhliin; äiti ja äitipuoli kinastelevat punaviinihöyryisesti, isä ja isäpuoli kilpailevat lahjatarjonnallaan ja sisarukset istuvat eri nurkassa kuin sisarpuolet. Hämmentynyt Estha-lapsi kääntyy turvallisen äidinäidin puoleen ja saa hetken lohtua, ennen kun äidinäiti alkaa sättimään Esthalle yhteistä sukuansa. Lopulta synttärisankari on sivuasia, eikä ennenmuinoin joka sukujuhlaan ahdutettu formuloiden seuraaminenkaan innosta.  Naapurustoon kirii railakas sakinhivutuksen äänimaisema.

Sivistys karisee nopeammin kuin syksyiset lehdet, jos paikalla on entisiä ja nykyisiä. Nykyisten entiset ja entisten nykyiset tuppaavat sovittaa nyrkkiä toistensa silmään.

Olen kyllä kuullut kunnollisistakin tapaamisista ja tapauksista, mutta epäilen todenperäisyyttä. Uskon kun näen.