Uskon, että ihmisissä on erilaisia kerroksia. Henkisesti siis.

Vaikka seurakerroksesi on erilainen kuin jokin syvempi kerroksesi, todellinen olemuksesi, ei se silti ole falski tai jokin rooli. Se tulee sinusta ja on sinua. Ihmiset käyttäytyvät hieman eri tavalla eri seurassa.

Ensimmäinen kerrokseni, minun syvin kerrokseni,  joka on perimmäinen mielialani, on tällä hetkellä hyvin huonossa kunnossa. Surullinen vailla pätevää syytä. Tai ehkä siksi, että ei ole pätevää syytä olla suruton.

Joskus varhaisteini-iässä yritin olla muodikkaasti angstinen ja luulin olevani sitä. Olinkin aika ajoin, kuin ajoin itseni siihen tilaan. Mutta kun sain ympärilleni seuraa ja aiheita iloita, oli seurakerrokseni ihan mainiossa kunnossa. Lopulta lopetin itseni suruttamisen.

Aidompi apatia kuultaa läpi ihmisestä. Haluaisin pysyä piilossa ja sanoa ihmisille, että he hätäilevät turhaan. Tieto pahentaa sitä, ruokkii voimakkaammaksi. Kun paljastuu, ei voi enää antaa vaikutelmaa normaliudesta. Mielenterveys on hyvin pitkälti kiinni vaikutelmista. Tai ehkä se on vain näennäinen mielenterveys, joka luottaa vaikutelmiin. Päälimmäiset kerrokset.

Mutta toivottavasti joku osaa siitä nauttia.

RAUHAISAA JOULUA.

Arvostan pieniä asioita.

Sininen hetki kesäiltana, valuvien ikkunoiden läpi. Mikään ei kohdallaan, paitsi värit. Täydellisinä. Kuin heittäisi hallitusti vettä akvarelliin.

Merkitykset sulkeutuneiden ihmisten äänessä. Ainoat merkitykset, joita koskaan tulee saamaan. Arvokkaita. Täynnä viittaamattomia viitteitä ja alaviitteitä, riitaan kykenemättömiä. Liian mielikuvituksellisia. Niitä ei ole, mutta silti ne ovat.

Syyssateesta kostea laituri, jota viileät päivät eivät enää jaksa kuivattaa. Luopumisen tunne. Pintaan liimautuvat lehdet. Tumman veden häilyvät varjot ja autio ranta. 

Ahdistus itsestään, maailmasta, ajasta ja paikasta. Tarkoituksista ja siitä, ovatko ne sellaisia.

Käsitys ja käsittämättömyys omasta surkeasta olemassaolostaan.

Pöytä ja ympärillä ihmisiä. Minä olen vaisu. Tuntuu pahalta ja en jaksa keskustella.

Kaunis ja ylpee alkaa soida.

"Esthan kappale", kuulemma. Tivaan,"miksi?".

En enää vaivaudu paikalle. En soita. En välitä. Koska olen löytänyt parempaa seuraa ja paranin itse samalla.

Toisin sanoen en halua enempää keskustelukumppanini kanssa kuin ystävyyden. Minä soitan aina. En välitä, mutta se ei päde vain tähän. Viimeinen väite on absurdein.

Minä en saa mitään mitä haluan, koska en tavoittele asioita tai ihmisiä, joita haluan. Koska jos joskus olenkin siinä onnistunut, olen vain pilannut kaiken. Helpointa on olla haluamatta.

Antaisin joskus mitä tahansa, jos saisin repiä nukelta silmät päästä ja vaihtaa ne kissansilmiini ja räpytellä säälittävänä. En koskaan voi olla surullinen, masentunut tai väsynyt. Olen aina ylpeä. Passiivis-agressiivinen. En ehkä kommunikoi siksi, että luulen olevani seuraani parempi, vaan siksi että olen sitä huonompi.  En jaksa, kuinka olen tuntemattomien mielestä pahansuopa.

En jaksa puolustella itseäni vieraille. Kaikkein raskainta on puolustella Sinulle.